Piilosta kohti kontaktia - kokemuksia TRE prosessista

TRE-harjoittelu on merkinnyt minulle ensijaisesti omaa aikaa; tilaa pysähtyä kuuntelemaan olotilaani ja kehoani ilman suorituspaineita ja ulkoapäin tulevia vaatimuksia. TRE harjoitus on minulle hiljentymistä kehoni äärelle, uteliaisuutta kehoni tämänhetkisiä ja siihen elämän varrella tallentuneita kokemuksia kohtaan.

TRE-harjoittelu on toiminut myös pelastusrenkaana intensiivisen, pienten lasten tarvitsevuuden ja opintojen eteenpäin puskemisen täyttämän arjen keskellä. Useimmiten olen tehnyt harjoituksen myöhään illalla tai jopa keskellä yötä, jos en ole saanut unta tai uneni ovat keskeytyneet oman ylivireystilani vuoksi. Nuo omat hetket, jolloin kukaan ei tarvitse tai odota minulta mitään ovat olleet selviämiseni kannalta minulle elintärkeitä. TRE on ylläpitänyt kontaktia kehollisuuteen ja ilmaisulliseen keholliseen maisemaan, jonka koen syvästi omakseni.

Hahmotan omassa TRE-harjoitusprosessissani erilaisia vaiheita, joista ensimmäinen itsenäinen ”piiloharjoittelun” vaihe ajoittuu osittain aikaan ennen varsinaisen ohjaajakoulutuksen alkua. Toinen ”muiden joukossa” -vaihe käynnistyi ensimmäisen rinnalle ohjaajaopintojen myötä tullessani tärisemään toisten joukkoon harjoitusryhmään sekä ohjaajakoulutuksen harjoituspäiviin. Kolmas ”kiinnostus toisiin” -vaihe käynnistyi palatessani ohjaajaopintoihini muodostuneen tauon jälkeen takaisin aktiivisemman harjoittelun pariin. Tässä vaiheessa oma prosessini oli jo edennyt sen verran, että tarvitsevuuteni työskennellä vahvasti oman tärinäni äärellä oli helpottanut ja kiinnostukseni toisten prosesseja ja tärinää kohtaan kasvoi.

Tärinää piilossa

Koin TRE-harjoittelun pitkään hyvin yksityisenä asiana tai tekona. Hakeuduin hyvin harvoin kotona harjoittelun pariin muun perheen tai edes puolisoni ollessa hereillä. Tästä hetkestä käsin näen tuossa piilovaiheessa vahvasti tarpeeni suojautua oman, vielä hauraan prosessini vaiheen kanssa.

Näen piiloharjoittelun vaiheessa myös tarvetta turvapaikkaan tai vahvaan psykologiseen turvallisuuteen. Jollain tavalla toisten läsnäolo oman tärinäni äärellä tuntui aluksi turvattomalta tai vaikealta. Tämä näkyi alussa myös esimerkiksi harjoitusryhmään osallistumisessani siten, etten halunnut ohjaajan puuttuvan tai auttavan tärinääni minkäänlaisten interventioiden muodossa. Halusin ikään kuin säilyttää oman yksityisen kuplani myös muiden joukossa ollessani.

Tärinää muiden joukossa

TRE ohjaajaopintojen aloittaminen osuu työurani jonkinlaiseen murroskohtaan. Kohtaan, jossa aiempi työkenttä ei enää ollut ajankohtainen tai mahdollinen ja jossa työn tai ammatinharjoittamisen uudet muodot eivät vielä olleet näkyvissä tai konkreettisesti hahmotettavissa. Kohtaan, jossa olen kokenut menettäneeni jotakin hyvin tärkeää ja olevani hyvin epävarma ja hauras. Tämä seikka selittää myös osaltaan piilovaiheen tarvettani suojella tärinääni muilta. Ohjaajakoulutuksen ensimmäinen harjoituspäivä tuntuikin minulle melkoiselta hypyltä suoraan syvään päähän omasta piilostani toisten keskelle. Tämä tilanteen haastavuus ja siihen liittyvät ristiriitaiset tunteet: kaipuu, häpeä, tuttuus ja vieraus näkyivät mm. suuren turvaetäisyyden pitämisenä ja vaikeutena lähestyä toisia.

Kiinnostus toisiin tärinöihin

Palatessani tauon jälkeen aktiivisemman TRE-harjoittelun ja ohjaajaopintojen loppuunsaattamisen pariin olin aiempaa valmiimpi avaamaan omaa prosessiani myös muille. Samalla huomasin olevani hyvin utelias ja kiinnostunut toisten kokemuksia ja tärinää kohtaan. Tiedustelin harjoitusryhmässä ohjaajalta ja muilta osallistujilta lupaa katsomiseen, toisten tärinöiden todistamiseen oman harjoitteluni ohella. Siitä muodostuikin hyvin mielenkiintoinen kaksisuuntaisen tietoisuuden ja havainnoinnin harjoitus.

Omaan kuplaani uppoutumisen asemesta tein omaa harjoitustani silmät avoimina, tilan tapahtumia rennosti seuraillen ja samalla omaa kehoani havainnoiden. Halu nähdä toisten tärinää ja ohjaajan mahdollisia interventioita vei minut seisomaan ja istumaan niin lattialla, kuin penkillä ja tarjosi tällä tavoin myös suoraan oman kehoni kautta uudenlaisia kokemuksia tärinästä. Se toi konkreettisella tavalla esiin asennonmuutosten monipuolistavan ja laajentavan vaikutuksen tärinään. Toisten tärinöistä ja kehoista vaikuttumisen prosessia, resonanssia, oli myös kiinnostavaa tarkkailla todistavan katsomisen ohella tällaisella rinnakkaistärinä-tavalla.

Kontakti

Vähitellen harjoituspäivissä oma prosessini alkoi edetä tärinästä yhä enemmän konkreettisen ja symbolisen kehollisen ilmaisun suuntaan. Kehomuistin kerroksista ilmiintyi asentoja, liikkeitä, olemuksia, tekoja ja sanoja, jotka kantoivat mukanaan henkilöhistoriallisia, kokemuksellisia ja tunnepitoisia merkityksiä. Useimmiten itselleni oli hyvin selvää mistä niissä oli kyse tai mihin elämäni tapahtumaan ne liittyivät ja pystyin myös sanallisesti kommunikoimaan tämän harjoituksen ohjaajalle ja todistajille. Joskus taas vasta toisten resonanssikokemusten kuuleminen tai ohjaajan selostava ja tiedontäyteinen kuvailu näkemästään antoi itselleni avaimia kokemusmuistoni ymmärtämiseen. Toisinaan esiin noussut kehomuisto täydentyi, tarkentui ja paikantui vasta myöhemmin harjoitustilanteen jälkeen.

Hahmotan nyt tätä TRE-harjoittelun prosessia niin, että aluksi oli intensiivisen tärinän vaihe. Vaihe, jonka tarkoituksena oli ravistella keho hereille jonkinlaisesta jähmeyden ja liikkumattomuuden tilasta. Tärinän möyhimästä ja pehmentämästä kehosta saattoi nousta esiin lihaksistoon jumiin jääneitä tunteita ja kokemuksia, muistoja, jotka saattoivat nyt tulla uudella tavalla nähdyiksi ja kuulluiksi ja siten asettua osaksi ”aiempia elämän kokemuksia”. Tässä vaiheessa olin myös todella valmis ja halukas kohtaamaan sen, mitä ikinä kehomuististani ilmiintyisikään. Uskalsin yhä enemmän olla väistämättä ja piiloutumatta.

Ohjaajaopintojen loppuvaiheessa esiin nousi, ehkäpä osittain juuri lähestyvän valmistumisen triggeröimänä, tarve käsitellä tätä kohtaamisen ja kohtaamattomuuden kysymystä, kontaktia ja sen väistämistä, myös ihan konkreettisella tavalla fyysisen kosketuksen ja liikkeen kautta. Liike ja kehollisuus on minulle tanssin parissa työskentelevänä tuttua, mutta myös täynnä maneereita, välineellisyyttä, etäännyttämistä ja manipulointia. Tämän tarkasteluun on tarjoutunut oivallisia tilaisuuksia harjoituspäivien puitteissa. Matka kohti autenttisempaa kehoa ja ilmaisua, vuorovaikutusta, on ollut pitkä ja jatkuu kerros kerrokselta, vaihe vaiheelta, omassa tahdissaan eteenpäin.

Kirjoitettu osana TRE-ohjaajaopintoja syksyllä 2022.